Suomen 1990-luvun alkupuolen (1991-94) pankki- ja talouskriisi on pahimpia mitä teollistuneissa maissa on tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen. BKT:n volyymin supistuminen kolmena vuotena (1991-93) yhteensä lähes 15 prosenttia on suurin pudotus mitä teollistuneissa maissa on tapahtunut 1930-luvun jälkeen. Myös Norja ja Ruotsi kokivat pankkikriisin, mutta se oli paljon lievempi kuin Suomessa. BKT ei supistunut Norjassa lainkaan ja Ruotsissakin vain muutaman prosentin.

Talouden ylikuumeneminen ja pankkien luotonannon voimakas kasvu 1980-luvun jälkipuoliskolla olivat kriisin taustatekijöitä. Talouspolitiikalla ei kyetty hillitsemään nousukautta eikä luotonannon liiallista kasvua. Rahapolitiikka oli tehotonta, koska pääomanliikkeet oli vapautettu ja valuuttakurssi oli kiinnitetty. Näissä oloissa korkotason nostamisen vaikutukset mitätöityivät ulkoa tuodulla alemman koron pääomalla. Valuuttakurssin vakauteen luotettiin liikaa ja pääomaa tuotiin ulkomailta. Kun markka sitten devalvoitui kymmeniä prosentteja, valuuttaluottojen kustannukset kasvoivat valtavasti ja seurauksena oli konkurssien määrän voimakas kasvu. Finanssipolitiikan suurilla ylijäämillä ja/tai verojen korotuksilla olisi voitu tehokkaasti hillitä kasvua ja luotonannon kiihtymistä, mutta poliittisesti tämä ei onnistunut. Viennin kilpailukykyä murensivat liian suuret palkkojen nousut.

Suomen talouspolitiikalle valittu järjestelmä oli tavallaan väärä. Kelluvat valuuttakurssit olisivat saattaneet ehkäistä liiallista talouden kasvua. Viennin romahdukselle oli lisäksi syynä viennin tyrehtyminen Neuvostoliittoon (ja sittemmin Venäjälle).

Pankkivalvonta ja sääntely eivät olleet ajan tasalla. Pankkien vakavaraisuusvaatimukset olivat liian alhaiset ja valvonnan keinot muutenkin vähäiset. Pankit itsekin tarjosivat liian hanakasti luottoja. Säästöpankeilla, jotka kokivat pankeista suurimmat luottotappiot, ei edes ollut varsinaisia omistajia, jotka olisivat puuttuneet liiallisen luotonannon kasvuun. Toisaalta omistajien kontrolli  oli muissakin pankeissa heikkoa. Myös verotus suosi velkarahoituksen käyttöä.

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että 1990-luvun pankki- ja talouskriisi oli ennen kaikkea talous- ja veropoliittisen järjestelmän aiheuttama kriisi, mutta myös yleisesti johtamisen kriisi. Johtaminen petti joka taholla, niin viranomaisten kuin pankkienkin puolella. Toisaalta myös luotonkysyjät (yritykset ja kotitaloudet) olivat varomattomia kun ottivat resursseihinsa nähden ylisuuria luottoja. Vuonna 2007 alkaneen suuren maailmanlaajuisen finanssikriisin taustalla oli monissa maissa samoja ongelmia kuin Suomessa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Suomessa oli ainakin osin otettu oppia 1990-luvun kriisistä, koska pankkikriisi ei nyt kohdistunut Suomeen lainkaan.